Meille tuli tänään lisää lunta. Koko päivän on pyryttänyt, satanut, tuullut. Jo aamulenkillä kahlattiin syvässä lumessa. Ja kun "pomo" kotiutui vierailultaan, oli eteneminen pelkkää taaperrusta, siis "pomon" eteneminen. Minähän liikun kevyesti kaikissa olosuhteissa. Viime aikoina "pomo" tosin on yrittänyt estää keveyteni. Kiskoo minua aina takaisin, kieltää vetämästä, vaatii hissuttelemaan kantapäillään, pysähtelemään ja matelemaan. Väittää, että hänen kätensä lähtevät irti, kun minä ryntään eteenpäin ja naru nykäisee. Liikkuis nopeammin itse, niin ei tulisi mitään nykäisyjä. Kuntotestissäkin oli sanottu, että sykettä pitäisi nostaa treeneissä. Kait se syke nousee tuossa hillittömässä karjumisessakin, mutta mukavammin se ainakin minusta nousisi, jos pistäis liukkaammin töppöstä toisen eteen. Se nyt on kuitenkin sanottava "pomon" eduksi, että näillä "koiranilmoilla" se tekee kiitettävän pitkiä lenkkejä.

Ei siinä minun mahassa mitään vikaa ollut niitä ääniä lukuunottamatta, mutta silti tänään palattiin tiukasti perusruokavalioon.

Kaikkeni tein. Katsokaa nyt. Enkö muka ole vastustamaton. Mutta tuo sydämetön "pomo" on lahjomaton. Ihmiset ihastelee, miten solakkana minä pysyn. Miten tässä pääsis lihomaan, kun ei ikinä mitään herkkuja saa. Voisin kyllä mainita tästä asunnosta jonkun, joka suunnilleen elää herkuilla ja josta sen kyllä myös huomaa.