Juhannusaattona taas mentiin

määränpäänä Suomen mantereinen keskipiste.

Merkkasin paikan omakseni.

Samoilla merkkauksilla hoitui Kairanmaan talokin,

joka olikin ihan näyttävä pytinki

mukavinen puutarhakalusteineen. Talo liittynee Haanpäähän

sillä muistopatsakin oli pihassa.

Aika kuvaavannäköinen teos

tämä isännät varjoineen. Tykkäsin!

Etsittiin myös paljon tuota Kairanmaan taloa kuuluisampaa rakennusta eli Piippolan vaarin taloa. Mutta ei me sitä löydetty

joten piti tyytyä vain katselemaan Piippolan kirkkoa.

Teen nyt pienen muutoksen aikajärjestykseen eli jätän seuraavan päivän retken viimeiseksi ja hyppään juhannuspäivän yli suoraan sunnuntaihin. Eli nyt mennään

Manamansalosaareen, jota useat ovat meille kehuneet. Kyllä me kovasti ihmeteltiin niitä kehuja, kun ajettiin kapeaa tietä keskellä metsää. Missään ei näkynyt mitään muuta kuin puita. Mutta se olikin tämä toinen puoli saarta, jota ihmiset ovat hehkuttaneet. Täällä tie kulki rantaa pitkin

ja ranta oli ihan näyttävä,

hiekka sileää

kasvillisuustuppaat reheviä

ja vesi aika omituisennäköistä, koska pinnalla kellui paksu siitepölykerros.

Henulla oli sandaalit, mutta monessa paikassa hiekka oli niin tiivistä, että sillä pystyi hyvin kävelemään. "Pomolla" oli tietenkin umpinaiset vaelluskengät, joten sitä ei haitannut pehmeämpikään hiekka.

Minä tykkäsin karheammasta maasta välillä

sillä päivä oli kuuma.

Aallonmurtajalla sentään kävi viilentävä tuuli.

Ja kun matkaa jatkettiin metsään

Oli varjoa ja kanervikkoa viilentämään oloa.

Kirkkomuistomerkki oli aika outo.

Tässä on joskus satoja vuosia sitten ollut kirkko ja nyt siihen on tehty muistomerkki.

Me lähdimme etsimään tervahautoja.

Tie oli kyllä muuten helppokulkuinen, mutta muurahaisia oli paljon ja ne purivat lujaa. Minun tassut ja Henun avonaisissa sandaaleissa olevat jalat olivat koko ajan hyökkäysten kohteena, joten aika tasaisen lujaa viiletettiin eteenpäin.

Tervahautoja ei näkynyt, mutta pitkospuilla ei ollut muurahaisiakaan, joten käveleminen on miellyttävämpää.

Jäkälää sen sijaan oli runsaasti. Mutta ei niin paljon kuin Rokualla.

Jotenkin rupesi taas tuntumaan, että ollaanko tässä ihan oikealla tiellä, kun matka vain jatkuu.

Jouduin vielä sylikoiraksikin, kun "pomosta" on tullu vähän vauhko. Kyllä minä itsekin kävelisin, jos vain saisin luvan.

Se on nuo siniset pallot! Niitä ei ikinä kannata ruveta seuraamaan.

Jos erehtyy sinisten pallojen tielle

matka ei lopu ikinä. Ei auta kuin kääntyä ja palata omia jälkiään takaisin.

Takaisinkääntyminen ja muurhaispolulle palaaminen ei ollut kovin hauskaa, joten vauhti lisääntyi niin paljon, etten ollut kuulemma tarpeeksi nopea,

mutta meneehän se matka näinkin.

Yritettiin vielä niitä tervahautoja löytää. Mittakaavan ja kartan mukaan niiden piti olla ihan lähellä, mutta ei löytynyt. Ilmeisesti ne eivät eronneet mitenkään ympäröivästä maastosta, eikä kukaan ollut viitsinyt niitä merkitä mitenkään. Mutta tärkeintähän on liike eli kävely.