Matkan pää oli siis Vaala,

joka on tunnettu viinakauppansa kauniista sijaintipaikasta.

 aina ei ymmärrä

Mutta ei me sinne viinakauppaan menty, etenkään, kun se ei ollut edes auki. Meitä oltiin vastassa.

Jatkettiin autolla ihan vähän matkaa.

Tämä oli sitten seuraava kotimme.

Naapurin pihalla oli tällainen hieno kukka-asetelma, johon "pomo" kovasti ihastui.

Meidän majapaikkamme näytti tällaiselta.

Miten niin minä en nuku täällä?

No, voin minä nukkua tässäkin.

Pääasia, että on paikka, jossa saa ruokaa.

Vaalahan on kiihkeärytminen kesäkaupunki Oulunjärven rannalla, kuten kuvasta näette.

Minä en erityisemmin piittaa näistä ostospaikoista, mutta täytynee teille edes vähän esitellä tätä keskustaakin.

Tässä on Vaalan tori,

tässä kaupungintalo

ja tässä jotain paikallista tilataidetta.

Galleriakin olisi löytynyt, mutta ei innostanut

enempää kuin tuo taustalla oleva vanha veturikaan, josta galleria lienee nimensä napannut.

Vaalassa on juna-asemakin, mutta siellähän ei tietenkään ole mitään toimintaa. Suurin osa vanhoista, pienistä asemista on nykyisin sujettuja, joten miksei sitten Vaalan asemakin.

Kun tuolla itäisessä Suomessa koko ajan kuljettiin Via Kareliaa, niin täällä olikin sitten tervareitti se, minkä mukaan tiet oli nimetty.

Minä seurasin ikkunasta, kun meidän emäntämme tuli ja meni.

Kerran me sitten pääsin katsomaan, että mihin se menee.

No, eläinlääkärin vastaanotolle näköjään. Mennäänkö mekin sisään? Pistetäänkö?

Ei pistetty, mutta olipa mielenkiintoisia juttuja joka paikka täynnä.

Vaikka vastaanotolla ei pistetty, en selvinnyt ihan ilman käsittelyä, vaan kotona jouduin syyniin.

"Pomo" se käski vilkaista hampaitani, kun kuulemma hengitykseni haisee pahalle. Mutta hampaat on kunnossa. Epäilivät, että olen muuten vain mätä sisältä.

Ikkunasta näkyi muitakin pihallaliikkujia, joista ilmoitin kiivaalla haukkumisella. Oli tosi omituista, kun ikkunat olivat maan tasalla. En ole moiseen tottunut.

Lisäksi pihalla oli matontamppaajapirun sukulaisia eli trampoliinipiruja. Se pauke hermostutti minua kovin. Pelotti vaikka käytiin ihan ovella katsomassa, että naapurin lapset ne siellä vain hyppivät.

Yritin välillä jopa vältellä sisälle tulemista, kun pelkäsin, että trampoliinin pauke taas alkaa. Mutta ajan mittaan kotiuduin

etenkin kun sain paikalliselta kirpputorilla apinan turvakseni.

Tämä juttu alkoi nyt vähän synkemmistä sävyistä, joten siirrytään Vaalan hyviin puoliin kuten ulkoilumaastoihin.

Lempipaikkamme oli tietenkin ranta. Vesille vetää sukujuuret.  Vai olisko vain tuon "pomon" ihastus aaltojen ääneen.

Ekan päivänä, kun ei vielä paikkoja tunnettu, eksyttiin tällaiselle vasta rakenteilla olevalle alueelle,

mutta, kun Henu oli kertonut satama- ja uimaranta-alueesta, suunnattiin sinne päin.

Siellä sitten käytiinkin joka päivä monenlaisilla säillä.

Paljon oli laitureita ja veneitä

hiekkarantaa

kanervikkoa

siltoja

omituisia rakennusjäänteitä

ja hienoja rantakivikoita.

Kivien välissä oli vaikka, mitä kivaa löydettävää

ja kauempana niemennokassa tiirayhdyskunta,

joka tehokkailla hyökkäyksillä piti huolen siitä, ettei eksytty liian lähelle pesiä.

"Pomo" tietenkin innostui kaikista pilvi ja valomuodostelmista, joita järven yläpuolella oli.

Niitä kuvia riittäisi, mutta armahdetaan teitä ja katsotaan vähän muuallekin.

Järven ranvesi oli kirkasta,

mutta pääsin minä maistamaan ruskeaa suovettäkin,

sillä oli siellä hyviä metsäisiäkin lenkkeilymaastoja. Niissä vain tahtoi olla aika tavalla verenimijöitä liikkeellä, joten kuvaaminen jäi vähiin, kun puolijuoksua pyyhällettiin eteenpäin.

Seuraavassa osassa jatketaan kansallispuistoilla ja muilla nähtävyyksillä, mutta laitetaan tähän loppuun vielä yksi eläinhavainto.

Sehän on kyy, Suomen ainoa myrkyllinen käärme, lapsi tosin vielä.

Ei hätää. Se on kuollut. Ei "pomo" laskisi minua elävän lähelle.