Juhannuspäivänä kauniissa auringonpaisteessa lähdettiin matkaan.

Kohteena oli Rokuan kansallispuisto, jossa kukaan meistä ei ollut aiemmin käynyt.

Päätettiin tehdä pieni kahdeksan kilometrin kierros nimeltä Rokuan sydän, koska sen varrella oli keskeiset puiston nähtävyydet

kuten jäkäläkankaat. Rokuassa on laajoja hyvinsäilyneitä jäkäläkankaita, joita suojellaan kulutukselta ohjaamalla liikkuminen opastetuille poluille. Jäkälikön uusiintuminen kestää jotain sata vuotta, mutta minä olin sitä mieltä, ettei se jäkälä nyt miksikään mene, jos vähän sillä piehtaroin. Ja että se tuntuu hyvältä selän alla, sellainen karhea jäkälän pinta.

Jännännäköistä sammalkasvustoakin löytyi paljaalta rinteeltä. Enpä ole moista ennen nähnyt.

Polku, jota kuljettiin oli paljasta hiekkaa eli hyvä esimerkki siitä, miten tallaus vaikuttaa jäkäläkankaisiin.

Kaunistahan se jäkälä on, kuten kuvasta näkyy. Tässä on harmaata-, valkoista- ja palleroporonjäkälää. Millainenkohan se palleroporo on.

Kovasti jaksettiin huokailla ja ihailla kauniita näkymiä.

Välillä jäkälikön keskellä oli hyvin reheviä rinteitä, muinaisia rantavalleja, jotka muistuttivat lähinnä etelän lehtomaisia metsiä.

Minulle kelpasi sellainen rehevämpikin maa kieriskelyyn

sitten taas jäkälää

ja kaivautuminen asioiden ytimeen, ei yhtään hullumpaa koiranelämää.

Tässä vaiheessa ei vielä tiedetty yhtään, mikä se sellainen mitta on kuin rokuankilometri vaan seurattiin ihan innolla noita sinisiä maalipalloja ja ihasteltiin huolettomasti luonnon ihmeitä

kuten naavaa kasvavia koivuja

ja limasieniä.

Mutta kun jäkälikköä vain riitti ja se puoli kilometriä Syvyyden kaivolle tuntui kestävän, rupesi pieni epäilys kaihertamaan mieltä.

Ja niitä pahuksen sinisiä palloja vain jatkui edessä. Minua nyt ei sen kummemmin haitannut vaan merkkailin omaa reittiäni siinä samalla, mutta muun seurueen pipoista alkoi nousta sauhu.

Mutta pikkuhiljaa kuitenkin lähestyttiin tätä kaivoakin.

Ja tässä se nyt on, Syvyyden kaivo, joka on Suomen syvin suppa, peräti 50 metriä syvä. Kuten tietenkin kaikki tietävät, suppa on syntynyt, kun jääkauden lopuilla valtava jäälohkare hautautui hiekkaan ja sulaessaan hiljaa painoi hiekkaan ison kuopan. Suppien pohjalla voi olla jäätä keskellä kesääkin. Rokuan supissa on usein joko järvi tai tällainen vetinen suo kuten täällä.

Supasta piti sitten kiivetä ylöskin, jotta päästiin eteenpäin.

Se kiipeäminen tiesikin aika monta porrasta.

Onneksi meillä oli eväät mukana, sillä rokuankilometrin pituus alkoi olla jo aika selvää. Tokihan verenimijöitä oli myös paikalla, joten pikaiseksi jäi eväiden syöminen, mutta jotain energiaa kuitenkin saatiin loppumatkaa varten. Ja vettä tietenkin, sillä lämmintä oli.

Kasvit on tosi outoja. Siellä hiekan ja jäkälän keskellä kukoisti kieloja!

Täällä Rokuassa me noudatettiin hyvin sääntöjä, sillä kansallispuistoissa koirien pitää olla kytkettyinä. Yhtä lainkuuliaisia näyttivät olevan muutkin. Tämä tyyppi tosin oli ainoa koira, joka nähtiin. Itseasiassa ei nähty muita ihmisiäkään kuin tämän koiran porukat. Ja tuollaisina sosiaalisrajoitteisina ihmisinä "pomo" ja Henu tekivät paljon töitä, etteivät vain joutuisi kulkemaan liian lähellä näitäkään.

Joten pidettiin pieni jäkälänihailu tauko, vaikka olin äänensävyistä kuulevinani, että onhan tätä jäkälää nähty jo.

Mutta "tie vain jatkui jatkumistaan ovelta, mistä sen alkavan näin, nyt se on kaukana edessäpäin, jos voin, sitä joudun seuraamaan..."

Sitten tulikin pieni kriisin paikka. Edessä oli iso järvi ja siniset pallukat viittoilivat kiertämään sen. Mutta olisi ollut oikopolkukin. Seurasi pientä keskustelua, kun alkoi tuntua, että jo nyt on se kahdeksan kilometriä kuljettu useampaan kertaan. Mutta jääräpäisyys vei voiton ja jatkettiin sinisten pallojen tiellä.

Olipa todella kirkasvetinen järvi,

ja iso!

Mutta sinne vain leveää baanaa eteenpäin.

Järven keskellä oli pieni saarikin, jonne olisi varmaan päässyt kahlaamalla tai ainakin uimalla. Mutta uiminen ei tullut mieleenkään. Uimapukua ei ollut, mutta itikoita piisasi.

Minähän en mitää pukua olisi tarvinnut, mutta en muuten vain viitsinyt mennä uimaan.

Koirakaveri meni ohi siinä, kun rannalla vähän seikkailtiin. Minä en ole epäsosiaalinen, mutta enpähän päässyt moikkaamaan, kun hihnan päässä oli se epäsosiaalisuus.

Mukavahan sitä järven rantaa oli seurailla, mutta entäs sitten, kun siniset pallot lähtivät kulkemaan suoraan kohti ei mitään pois rannalta.  Siinä oli jo naurussa pitelemistä.

Aurinko paahtoi, hiekkaa riitti, olo oli kuin Saharassa, joten tulipahan samalla käytyä Afrikan mantereellakin.

Pikkumäen jälkeen edessä aukeni taas jäkäläkangasta silmänkantamattomiin.

Ja siniset pallot ohjasivat sinne äärettömyyteen.

Kun tarpeeksi kauan oli taivallettu harjun päällä, laskeuduttiin pitkiä, pitkiä portaita alas.

Joku oli jättänyt ison kattilan kivikasan päälle. Mutta tyhjää täynnä se taisi olla. Ei ainakaan mitään herkullisen keiton tuoksuja tullut nenään.

Kattilalta portaat johtivat kohti sivistystä. Juoksuksi laitoin, kun alkoi tutulta näyttää maisemat.

Täältähän me lähdettiin matkaan

ja autokin löytyi, joten sisään vain ja unta palloon.

Lopetan tämän lomatarinan Oulunjärven säännöstelypatoon. Nyt ollaan vain näissä kotioloissa, joten jutut lyhenee inhimillisemmiksi.

Mutta on se palleroporonjäkälä kaunista!