Ryhmän hajaantuminen tapahtui mm. siksi, että muiden nukkuessa osa porukasta vietti yönsä tällaisissa maisemissa

Minähän en mukana ollut, mutta "pomon" kamera pääsi tapahtumapaikalle ja kertoi meille kaiken. Minä tykkään erityisesti tuosta alimman kuvan tyypistä. Se on selvää piilottajakoira ainesta.

"Pomon" pitää aina yrittää päteä. Nyt se väittää, että kyseessä on karhu, jolla on suussa luu, jonka se aikoo syödä. Ja pyh!  Kyllä minä koirat tunnen. Selvä Jawan tyyppinen koirahan tuo on.

Ryhmä hajaantui silloinkin, kun me "pomon" kanssa käveltiin kahdestaan Kalliolampireitti.

Aika turha reitti asvalttia, sepeliä, suota ja vetistä tienpohjaa. Mutta olihan siellä lampi

Ihan siistinnäköinen joskaan ei mikään harvinaisuus mielestäni.

Olisin minä silti voinut siinä pitempäänkin peilautua, mutta "pomo" väitti, että itikat ja mäkärät syövät hänet elävältä, joten piti tyytyä vain vähän vettä juomaan. Oli kuuma päivä. Oli meillä pullovettäkin, mutta minä olen sen verran retkeilyhenkinen, että aina luonnovesi kraanveden voittaa. Lisäksi ikinä ei tiedä näistä retkistä, miten kauan ne kestää, joten kannattaa säästää sitä pullovettä pahimpaan tarpeeseen.

Vastarannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joista lampi varmaan on nimensä saanut, mutta minä arvostan aina enemmän lähiseutujen hajujen tutkailuja kuin taivaanrannan tuijottelua.

Kun mielenkiintoni ei riittänyt rantojen tutkailuun kovin pitkään, porhallettiin eteenpäin ihan yhtä mielenkiintoista tietä kuin oli lammelle tultukin.

 Kun karhunkatselijat olivat vähän nukkuneet univelkaansa pois, jatkettiin yhteisiä retkiä.

Kiutaköngäs oli sellainen mukava pieni välipala, jonne kyllä jaksoi parkkipaikalta kävellä

etenkin, kun reitti oli taas helppokulkuinen ja selkeä.

Portaitakin kuljettiin ja "pomoa" sai aina odotella.

Välillä jo tosissaan hätäännyin, että nyt muut jättää meidät. Mutta minkäs voit vaikka kuinka kiskoisit, jos hihnan toisessa päässä on joku hidas kivireki.

Ottikohan tuo tempoiluni "pomoa" päähän, kun taas ykskaks tempaisi minut syliin ja väitti, etten osaa yksin kulkea portaita.

Ikäänkuin portaissa ja portaissa olisi joku ero.

Mutta koskille saavuttiin ja punaista kallionseinämää, joka on Kiutakönkään tunnusmerkki, saatiin ihailla.

On se vaikuttavannäköistä ja -kuuloista, kun isot vesimassa syöksyvät kivien ja kallioiden yli.

Tuli oikein sellainen filosofinen olo ja vaivuin ajatuksiini.

"Pomo" sen sijaan ei vaipunut mihinkään vaan piti tiukasti narustani kiinni. Ikäänkuin minä ikinä putoaisin kallioilta.

Mutta olisi siellä ollut muutamia mielenkiintoisia kiipeilymahdollisuuksia.

Palattiin siitä sitten autolle. "Pomon" oli pakko saada laittaa tämä kuva, jolla ei ole mitään arvoa kertomuksen kannalta, mutta joka nyt vain on "pomon" mielestä niin hieno.

Painoarvoa sen sijaan on sillä, että tien molemmin puolin seisoskeli omituisia ukkoja ikäänkuin portinvartijoina.

Ja molemmat vielä halusivat taluttaa minua.

Siinä oli saatu taas päivä kulumaan iltaan ja oli unien aika. Mutta seuraavana päivänä jatkettiin reippailua.

Kohteena oli Riisitunturin kansallispuisto, joka oli kaikille ihan uusi elämys. "Pomo" olisi tietenkin halunnut kiertää tuon Riisin riettaan, mutta yhteispäätöksellä tyydyttiin Riisin rääpäsyyn.

Enni sai istua repussa, mutta muut pistivät vauhdikkaasti tossua tai tassua toisen eteen.

Matkan varrella oli omituisia peikkopuita, isoja

ja pieniä,

sekä Väinämöisen pöydäksi nimetty kitukuusi

ja loppumatkasta vielä tällainen kummajainen.

Mutta ennenkuin niin pitkälle päästiin, käveltiin vielä melkoinen tovi.

Aika vähän näillä reissuilla tavattiin koiria ja vielä harvemmin niitä kuvattiin, mutta tämä sattui olemaan sosiaalinen koira, jonka kanssa vietettiin parin kuvan verran aikaa.

Riisitunturi oli kaikinpuolin iloinen yllätys, maastot mukavia ja nähtävää kaikenlaista.

Huipulla pidettiin tietenkin perinteinen ruoka-

ja maisemankatselutauko,

jonka jälkeen matka jatkui reipasta vauhtia alaspäin toista rinnettä.

Sen verran kuitenkin piti välillä pysähtyä, että piehtaroimaan ehti.

Tämä oli tosi kaunis pieni suolampare. Sen äärellä olisi ollut mukava istuskella penkillä, mutta kuten yleensäkin, verenimijät viihtyivät samoissa maisemissa,

joten pitkospuita vain eteenpäin

kohti Riisitunturin taukotupaa

ja takaisin Rukalle.

Riisitunturilla oli hienoja rinnesoitakin, mutta taisivat yllättäin onnistua välttämään "pomon" kameran linssiä. "Pomolla" oli muutenkin nähtävissä välillä pientä kuvaväsysmystä. Käytiin nimittäin Konttaisellakin ja sinne "pomo" ei muistanut ottaa koko kameraa.  Sekin oli hieno paikka, mutta vältyttepähän nyt niiltä kuvilta. Pitkiä ja rasittavia näistä kuvakavalkaadeista silti tulee, mutta koettakaa kestää. Ja eihän kukaan näitä pakota läpikäymään.