Lomailu...  Mitäpä siitä voisi sanoa...  Jos vaikka jotain tällaista:

autoilua

unettavia tunteja

ahtautta

omituisia nukkuma-asentoja ...

No, jotenkinhan sitä on saatava vaihtelua päiviin. Kokeilin vaihteeksi pää ylöspäin nukkumista, kun yleensä vain roikotan päätäni. "Pomon" käsivarsi toimi oivana tukena. Mutta takaisin lomailuun, johon kuuluu myös

matkakumppaneita

iloisia

vähän outoja

ja tosi outoja.

Autoillessa voi toki yrittää keksiä erilaisia viihdykkeitä, kuten

maisemien katselu

POROJA!  Ne on poroja! Jawa sanoi, että niiden pitää pysyä laumana, eikä hortoilla ympäriinsä. Minä heti niille äänekkäästi kerroin, että paikka ja seis ja tokkaan siitä. Jostain syystä en sitten tämän jälkeen kovin usein nähnytkään poroja.

Mutta toki matkalla taukojakin pidetään, etenkin, jos mukana on joku pieni ihminen.

Tauoilla pääsee tutustumaan uusiin paikkoihin, jotka ovat enimmäkseen huoltoasemia ja ostoskeskuksia,

mutta pääasia, että pääsee jaloittelemaan

ja joskus jopa kukkien keskelle. Alkumatkahan oli yhtä lupiiniketoa.

Tauoilla oli aina myös tarjolla vettä kupista, mutta arvostan enemmän lätäköitä, jos vain mahdollista.

Joskus myös tapaa paikallisia, joiden kanssa voi vaihtaa kuulumisia

ja saattaapa joku pieni lomaromanssikin olla luvassa.

Mutta noin yleisesti ottaen lomailu on täysin arvaamattomia siirtymisiä paikasta toiseen. Pidinkin "pomoa" aika tarkkaan silmällä koko ajan, jottei se vain unohtaisi minua johonkin outoon paikkaan. Mehän ei suinkaan pysytty samalla alueella koko ajan. Ensimmäisen päivän aikana saavuttiin "pomon" ystävän luo Nurmekseen. Nurmeksesta kerron lisää myöhemmin, mutta pieni ennakkokatsaus lienee kuitenkin paikallaan.

Paikka sijaitsee pitkän autotien päässä Pielisen rannalla. Maisemat ja olosuhteet olivat muuten loistavat, mutta siellä oli

kissa! Väittivät, että se halusi vain leikkiä, mutta minä en ymmärrä sellaista leikkiä, missä pistetään yllättäin terävillä neuloilla takapuoleen.

Mutta kuten sanoin, maisemat olivat kauniita

ja uimassakin olisi pitänyt käydä, kun "pomo" taas kaipasi pelastusta. Onneksi se pääsi kuitenkin omin voimin takaisin rannalle. Minä en mielelläni kovin syvälle mene.

Yö vietettiin Nurmeksessa ja sitten taas sullouduttiin autoon

päämääränä Ruka.

Ruka on sellainen mäennyppylä tuolla vähän pohjoisempana, jos ette satu tietämään. Tuo reikä tuolla sen kyljessä on kuulemma pirunkirkko.

Aamulenkki maastoni olivat ihan mukavia.

Varsinaisesti käytiin vain aamulenkeillä, koska päivät ravattiin mäkeä ylös ja mäkeä alas, mutta kerran käytiin iltalenkilläkin

ja kerran päiväkävelyllä, kun seurue välillä hajaantui. ... Pelkäsin, että tuo kotiinkuljetus tarkoittaa, että "pomo" jättää minut tähän, mutta ei se onneksi niin ollut vaan pääsin turvallisesti "pomon" mukaan edelleenkin.

Rukalla meillä oli ihan viihtyisä koti, jossa kelpasi asustella.

Ruokaakin tuli sekä ihmisille

että koirille

ja vieläpä jotain välipalajyrsittävääkin.

"Pomon" kanssa nukuttiin sohvalla, kun koiria ei saanut viedä makuuhuoneisiin ja minähän en yksin nuku.

 

Rukan huipulla oli helppokulkuinen kilometrin polku, jossa käytiin useammankin kerran. Laitan tähän maisemia sieltä, jotta saatte kuvan olosuhteista, joissa vietin ensimmäisen viikon.

Näköalathan olivat hienot

vaikka en niin paljon piittaakaan noista rakennetuista alueista.

Hiihtohissit olivat kuitenkin niin omituisia,

että niihin oli pakko mennä tutustumaan lähemmin.

Säät olivat suorastaan erinomaiset. Ei satanut, mutta oli sen verran viileää, ettei verenimijöistä ollut pahemmin haittaa.

Viileämpi sää oli kävelyn kannalta mukavampaa

ja "pomohan" tietenkin villiintyi pilvistä ja taivasnäkymistä.

Kirkas aurinko saa maiseman näyttämään kovin mustalta

vaikka se oli vihreän ja ruskean eri sävyjä.

Varpujen muodostama aluskasvillisuus oli aivan erinomaista piehtaroimismaastoa

ja hyvin minä pärjäsin noilla kivikoillakin. Tassujen pohjat kestivät niin hyvin, että "pomo" sitä välillä ääneen ihmetteli. Mitä sitä ihmettelemään. Minähän liikun kevyesti enkä tömistele ympäriinsä kuten "pomo".

Kaikenlaisia lintuja oli lähistöllä ääntä pitämässä. Välillä oli pakko oikein pysähtyä kuuntelemaan, millaisia viserryksiä sieltä kuului.

Puut jäävät aika pieniksi tuolla tunturissa

ja alempana on ehta tuntukikoivikkokin.

Nämä olivat siis yöpymiselämän lähitienoot, mutta eihän me siellä suinkaan paikallamme pysytty. Ei toki. Me valloitettiin huippuja.

Ensimmäisenä oli Valtavaaran 8 kilometrin päiväreitti.

Sehän alkoi mukavasti ylöspäin jonkintyyppisiä portaita pitkin

ja jatkui pitkospuina

ja leveinä polkuina.

Naavaa kasvoi puissa näyttävästi

ja kivenkolosta löytyi lammikko, joka oli vielä osaksi jäässä.

"Pomo" jäi aina jälkeen, joten minun piti juosta tarkistamaan tuleeko se. Väitti, että kuvien ottaminen hidastaa, mutta tosiasiassa se on jo niin vanha, ettei jaksa kunnolla kävellä ylämäkiä, vaikka maasto oli todella helppokulkuista. 

Valtavaaran huipulle kuitenkin päästiin koko porukka. Minä jouduin remmin päähän, kun paikalla oli muitakin koiria ja ihmisiä.

Huipulla pidettiin evästauko

ja katseltiin maisemia

ueampaan suuntaan.

Paluumatkan varrella oli lampi, jossa oli hieno laituri ja nuotiopaikka. Me ei pysähdytty kuin kuvauksen ajaksi, koska jokunen itikka ja mäkärä oli täällä myös.  Lammen jälkeen taas vähän noustiin

ja ihasteltiin jyrkänteeltä taas Rukan laskettelurinteitä. Tai siis muut ihastelivat, minä käänsin selkäni koko näkymälle.

Matkalla ylitettiin vielä melkoinen rotko, ensin portaita alas ja sitten ylös. Minä jouduin nöryyttävästi sylikoiraksi, kun "pomo" pelkäsi minun jalkojen lipsahtavan. Olisi ihan vain ollut huolissaan omista jaloistaan.

Loppumatkan portaat olivat kuitenkin "pomonkin" mielestä niin turvalliset, että sain kulkea omin jaloin. Ja näkyi se kompuroivan itsekin perässä.

Tähän päättyy matkakertomuksen ensimmäinen osa. Jatkoa seuraa jossain vaiheessa.